torstai 26. helmikuuta 2015

Kummallinen ilta G.W.Sundmansilla

* * * 

For English please see here

* * * 

Sain taannoin kutsun illalliselle G.W.Sundmansille, aikanaan jopa Michelin-tähteä pidelleeseen ravintolaan. Odotukset olivat korkealla - kyllähän tuollaisilla gastronomisilla ansioilla ja historiallisen rakennuksen upeilla puitteilla on syytä odottaa varsin onnistunutta ja tunnelmallista iltaa, eikö?




Ja tunnelmallinen ilta olikin. Joskin ihan eri syistä.

Taloudellinen taantuma on ajanut ravintola-alan ahtaalle ja etenkin fine dining-paikat ovat kilpaa pyrkineet luomaan itseään uudestaan. Osa, kuten Michelin-oppaassa tähditetyt Postres ja Luomo, heittivät hanskat kokonaan tiskiin, Sipuli taas päätti karistaa turhan kimalluksen ja omaksui uuden, rouheamman lähestymistavan.

Samoilla linjoilla on Sipulinkin omistavan Royal Ravintoloiden lippulaiva Sundmans, joka kevään ajan myös kokeilee rennompaa linjaa (ja hintatasoa). Uudistettu hinnoittelu koskee myös viinilistaa. Uutta virtaa on lisäksi haettu pop up-iltojen kaltaisesta ideoinnista.

Joka kuukauden viimeinen perjantai Etelärannan valtaa Son of a Punch- ja Soap Bar Squatin nimillä kulkeva pop up-sarja. Bakkanaalit aloitti tammikuussa yhteistyössä Liberty or  Death- cocktail-baarin kanssa toteutettu La Fee Vert- konsepti ja jotain jännittävää on odotettavissa taas huomenna. 




1800-luvun boheemista ja absintinhuuruisesta Pariisista inspiraationsa ammentanut ilta oli varsin hauska, joskin hämmentävä kokemus illallistajalle, joka ei tiennyt yhtään, mihin on joutumassa. Paksujen samettiverhojen varjoissa ovilla odottavat, ajan henkeen pukeutuneet miehet loivat salaperäistä tunnelmaa, joka jo itsessään sai pään pyörälle. 

Tervetuliaisdrinkkiä ilmeisesti oli kiittäminen myös loppuillan aistihavainnoista, joihin kuului mm. vihreitä keijukaisia (?)




Huolella toteutetun (mitä muuta Liberty or Deathin osaamisella voisi odottaakaan!) cocktail-listan lisäksi tarjolla oli myös illallista.




Jos oli hämmentävä koko tunnelma, sitä oli myös illallinen. Suurimman osan ajasta en edes tiennyt, mitä söin. Ei ruokalistastakaan paljoa apua ollut - se kun koostui pääosin hassuista anekdooteista.

Kummallisen elähdyttävä se kokemuksena kuitenkin oli (voi ei - onko tämä nyt sitä ärsyttävän itseriittoista performanssia jossa se ruoka onkin alaviitteen asemassa?) ja haastoi tutkailemaan annoksia ihan eri lailla. Joka myös synnytti keskustelua koko pöydän kanssa. 




Alkuun upeaa, suussasulavaa hanhenmaksaa ja ihanaa, voisen täyteläistä briossia. Ja shampanjaa, tietty.




Illallisen hauskoilla alaotsikoilla varustetut viinit tulivat ranskalaiselta Les Vigneronsilta ja niitä  oli tarjolla kahta sorttia: valkoista ja punaista.  Ei ollut pullo hinnalla pilattu.




Seuraavaksi oli vuorossa tämä ihastuneita huokauksia herättänyt kaunis ja kepeä  annos. 




Pääruoan saatesanat olivat "Napoleonin lempiruoka, mutta ilman silliä (?). Maissikanaa. Erinomainen annos, niin kuin kaikki muukin illan anti.




Jälkiruoka taisi olla koko pöydän suosikki ja tässä vaiheessa keskustelu lautasen sisällöstä kiihtyi jo varsin vilkkaaksi. Huutoäänestyksellä päätimme että annoksesta löytyi ainakin punajuurta. Upea päätös illalle. 




Palvelu pelasi erinomaisesti, ruoka oli erinomaista... kaikessa kummallisuudessan ilta todella oli onnistunut. Ja mitä on vuorossa huomenna? Kukaan ei tiedä. Sen verran hip ja underground koko operaatio on, että varmin tapa on mennä vain paikalle. Avoimin mielin ja tyhjin vatsoin...!





_________________________


SAISIKO OLLA LISÄÄ?



      



Sharing is caring Share to Facebook Share to Twitter Email This Pin This

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Italialaiset lihapullat

* * * 

For English please see here

* * * 

Lihapullaspagetti on noita Amerikanitalialaisen keittiön klassikoita. Ja Kaunotar ja kulkuri-elokuvan myötä se on noussut myös  romanttisimpien ruokien kärkisijoille. En tosin tiedä, miksi. 

En osaa kuvitella kenekään sydämen leimahtavan intohimon polttaviin liekkeihin kuunnellessaan sitä spagetin imemisestä lähtevää slurpsintaa tai nähdessään tomaattikastikkeen vääjäämättä päätyvän pitkin poskiani (ja, lähes yhtä vääjäämättä, yltympäri valkoista paitaani). 

Toisaalta, kyseisen pariskunnan lajityypilliseen käsitykseen deittailuetiketistä kuuluivat epäilemättä myös toisen pissatahrojen nuuhkiminen ja pyllynhaistelu. Niin että en sitten tiedä.

Kaikesta huolimatta juuri tätä meillä ystävänpäivänä syötiin. Pyllyjä ei tosin haisteltu.

Neljälle - viidelle

Italialaiset lihapullat:

500 gr jauhelihaa

1/2 dl korppujauhoja
1/2 dl parmesaania hienona raasteena
1 reilu dl maitoa
1/2 sipuli
3 isoa valkosipulin kynttä
3/4 dl hienonnettuja aurinkokuivattuja tomaatteja basilikaöljyssä, valutettuna 
(käytä öljy vaikka sipulin ja valkosipulin kuullottamiseen!)
3/4 dl hienonnettua, tuoretta basilikaa
1/2 tl chilihiutaleita
suolaa, pippuria

Sekoita korppujauhot ja parmesaaniraaste maidon kanssa. Anna turvota kymmenisen minuuttia, Seos saa olla kosteaa, joten jos neste on imeytynyt liiaksi, lisää maitoa. Valuta aurinkokuivatut tomaatit ja hienonna tai soseuta.

Hienonna sipuli ja valkosipuli ja freesaa (aurinkokuivattujen tomaattien) öljyssä kunnes pehmeitä ja läpikuultavia. Yhdistä parmesaani-korppujauhoseokseen muiden mausteiden kanssa. Vaivaa joukkoon jauheliha tasaiseksi taikinaksi. Anna levätä kylmässä puolisen tuntia (ja aloita sillä välin tomaattikastikkeen valmistus). 

Tomaattikastike:

1/2 sipuli 
3 valkosipulin kynttä
1 reilu rkl voita
1/2 tl chilihiutaleita
1 rkl tomaattipyrettä
1 dl punaviiniä
1 rkl sokeria
500 gr paseerattua tomaattia (tai 400 gr tölkki hienoa tomaattimurskaa)
suolaa, pippuria

tarjoiluun: basilikanlehtiä, tuoretta parmesaania

Hienonna sipuli ja valkosipuli ja fresaa ajan kanssa voissa pehmeäksi. Lisää kattilaan sitten chilihiutaleet, sokeri ja punaviini. Kiehauta ja keitä viitisen minuuttia. Lisää joukkoon sitten loput ainekset. Mausta ja anna hautua puoli tuntia. Tarkista maku ja mausta tarvittaessa. 

Paista taikinasta pieni testipulla selvittääksesi, ovatko mausteet kohdallaan. Tässä vaiheessa kun niitä voi vielä tarvittaessa lisätä. Pyörittele taikina 25 lihapullaksi ja pudota tomaattikastikkeeseen kypsymään. Keitä 20 minuuttia ja tarjoile pastan kanssa. Ripottele päälle basilikanlehtiä ja tarjoile tuoreen parmesaaniraasteen kanssa. 




Jos olette kanssamme jo jonkin aikaa viettäneet, olette ehkä oppineet jotain viinimaustamme ja arvaattekin jo, mikä tämän(kin) ruoan viinisuositus on? Kyllä, se on se meidät mineraalisella hapokkuudellaan ja keveydellään hurmannut Planeta Etna Rosso. Tämä jos mikä on match made in heaven! Myös Primitivo (tai sen Amerikanserkku Zinfandel) toimivat.





________________________


SAISIKO OLLA LISÄÄ?



      



Sharing is caring Share to Facebook Share to Twitter Email This Pin This

maanantai 23. helmikuuta 2015

Marinoitu kotijuusto

Ensimmäisen Valio Eila®- kotijuustokokeilumme, pinaatti-kotijuustopizzan, onnistuneiden tulosten rohkaisemina jatkoimme ideointia perinneherkun päänmenoksi. Jos siitä kerran mozzarellan korvaajaksi on pizzassakin, niin entäs... marinoituna? Antipastityyliin?

Juurikaan kovempaan testiin ei olisi juustoparka voinut joutua - lounaalle oli nimittäin saapumassa Tsatsikimestari - tuo italialaisen keittiön lahjomaton konossööri.

Neidin uusi tiukka ruokavalio on väliin aiheuttanut melkoista päänvaivaa - ei gluteenia, ei rasvaa, ei hiilareita... mutta kotijuusto oli tähänkin pulmaan oiva ratkaisu: se kun on paitsi vähärasvainen (9%), myös runsasproteiininen (13%)!





Vaikka tämä kannattaa tehdä jääkaappiin maustumaan mielellään jo edellisenä päivänä, ei tämä resepti juuri helpompi ja nopeampi voisi olla: herkku on purkissa viidessä minuutissa. 

Reseptin varioinnissa vain mielikuvitus on rajana: mm. tuore basilika ja oregano toimivat yhtä hyvin. Öljyksi käy maun mukaan joko oliiviöljy, rypsiöljy tai näiden sekoitus. Kesän piknik-koreissa tätä tullaan meillä näkemään ihan varmasti. Ja hei - nämä ovat myös ihania  (ja ihan takuulla tervetulleita!) ruokalahjoja!




Käytettyjen ainesten tarkka määrä vaihtelee käyttämäsi purkin koon mukaan. Allaolevalla reseptillä täytettiin meillä kaksi purkkia.

250 gr Valio Eila Kotijuustoa
1 (luomu)sitruunan kuori suikaleina
4 isoa valkosipulinkynttä, ohuina siivuina
1 pieni chili, siivutettuna
2 rosmariininoksaa
3 rkl tuoreen timjamin lehtiä 
1 tl suolaa
1 tl kokonaisia mustapippureita

lisäksi öljyä (n. 1/2 litraa)

Valuta kotijuusto ja leikkaa sentin kuutioiksi. Ripottele päälle suola.

Asettele juustokuutiot kerroksittain lasipurkkeihin mausteiden kanssa. Kaada lopuksi päälle öljyä niin että juusto peittyy. Heiluttele purkkia, jotta juusto maustuu kauttaaltaan ja anna marinoitua jääkaapissa seuraavaan päivään, muutaman kerran purkkeja marinoitumisen aikana käännellen.

Tarjoile rapeakuorisen leivän kanssa.




Ai että kelpasivatko? Olisi pitänyt tehdä suosiolla tuplasatsi...

Lisää (meidän ja muiden) bloggareiden reseptejä Valio Eila® Kotijuustolle löydät täältä!








Yhteistyössä Blogirinki ja Valio


________________________


SAISIKO OLLA LISÄÄ?



      



Sharing is caring Share to Facebook Share to Twitter Email This Pin This

lauantai 21. helmikuuta 2015

Juhannuskalenterin 7. luukku: Almejas en vino blanco

* * * 

For English, please see here

* * * 

Sinisimpukoita saa nykyään Helsingistä varsin kiitettävästi, mutta sydänsimpukoita (hietasimpukoita?) en ole tuoreena tainnut nähdä missään. Joten almejas-kuumeen iskiessä on suunnattava Hämeenkadun etnisten kauppojen runsaudensarveen ja tyydyttävä pakasteisiin.  

Tämä kesästä (ja Espanjasta!) muistuttava resepti on, niinkuin niin monet muutkin tapasreseptit, helppo ja nopea. Raaka-aineita tähän vaaditaan 6 ja aikaakin alle vartti. 

Jos haluat kastikkeesta paksumpaa, lisää siihen valkosipulin pehmittämisen jälkeen vehnäjauhoja, sekoita tasaiseksi ja kypsennä ennen valkoviinin lisäämistä miedolla lämmöllä kymmenisen minuuttia. Perinteisesti tähän käytetään öljyä, mutta itse tykkään voin antamasta täyteläisyydestä (ja voita käyttää kuulemma myös lempitapasbaarini Benalmadenassa!). Halutessasi voit lisätä kattilaan valkosipulin lisäämisen jälkeen myös ripauksen sahramia.

Erilaisia almejas-annoksia löytyy espanjalaisten tapasbaarien listoilta ympäri vuoden, mutta erityisen suosittuja nämä ovat joulun aikaan. Etenkin pohjoisrannikolla, jonka simpukoita pidetään parhaina. Galician alueen simpukat ovatkin kooltaan huomattavasti näitä Aasian-serkkujaan kookkaampia...

Itselleni nämä ovat kuitenkin juuri kesäruokaa: Andalusian auringonpaisteessa nautittuna tapas-baarin katukivetyksellä tasapainottelevassa, paperiliinaisessa pöydässä (jonka yksi jalka tuntuu aina olevan muita lyhyempi niin, että tarjoilija ihan rutiinilla taittelee sen alle muina miehinä pahvinpalan sitä tasoittamaan), kylmän Albariñon virkistäessä kehoa ja ympäröivien pöytien iloisen puheensorinan vaivuttaessa mielen tulossa olevan siestan raukeaan rauhaan. 

(Meillä auringonpaisteen virkaa toimitti tosin talvikuvausta varten hankittu jättiläismäinen päivänvalolamppu ja puheensorinasta vastasivat El Mercadon tyypit. Albariño kyllä virtasi, naurusta ei ollut tulla loppua eikä siestaan saakka päästy koskaan...!)

Tapaksena (simpukoiden koosta riippuen) neljälle- kuudelle

1 kg sydänsimpukoita
75 gr voita
1 laakerinlehti
3 valkosipulinkynttä
(1 rkl vehnäjauhoja)
2 dl valkoviiniä
kourallinen persiljaa hienonnettuna

suolaa, pippuria

Sulata voi pannulla. Lisää siihen laakerinlehti ja anna voin maustua muutaman minuutin ajan. Lisää sitten hienonnettu valkosipuli ja anna pehmetä miedohkolla lämmöllä, ettei se pala. Lisää sitten valkoviini ja anna kiehua viitisen minuuttia. Lisää sitten simpukat ja puolet persiljasta. Peitä kannella ja anna porista viitisen minuuttia, kunnes simpukat ovat avautuneet. 

Tarkista maku, suolaa ja pippuroi maun mukaan ja ripottele loput persiljasta päälle. Tarjoa. Sitruunalohkojen, kylmän valkoviinin ja ihanan rapeakuorisen leivän kanssa.





_______________________



SAISIKO OLLA LISÄÄ?



          



Sharing is caring Share to Facebook Share to Twitter Email This Pin This

torstai 19. helmikuuta 2015

Kasvukipuja ja kauraleipää

* * * 

For English please see here

* * *

Edellisessä kirjoituksessa pohdin erikoisruokavalioita ja sitä, onko niillä mässäily mennyt itseriittoisuudessaan jo liian pitkälle. Siitä virinnyt keskustelu sai minut ja monet muuta pohtimaan ilmiötä varsin monelta kantilta.

Myös minun ja ruoan rakkaussuhteen tiellä on ollut monenlaisia haasteita ja rajoitteita. Suurin osa niistä juurikin ihan omaa tuotosta.

Kasvoin pikkukaupungissa Napapiirillä, jonka kulinaarinen ilmapiiri formatiivisina vuosinani oli lievästi sanottuna rajoittunut. Vaikeasta lapsesta kasvoi vähintäänkin yhtä vaikea teini-ikäinen, joten tiedostavana taidelukiolaisena kävin läpi asiaankuuluvan ranskalaisilla taide-elokuvilla elävän kasvisyöjävaiheen. 

Sittemmin sairastuin syömishäiriöön, jonka aikana ruoka oli se välttämätön paha eikä todellakaan tehty nautittavaksi. Höyrytettyjä porkkanasuikaleita (vaikka lähempi tutkiskelu paljasti, että niissäkin oli noin neljä hiilaria) oli lupa syödä vain juuri sen verran, että jaksoi kolmen tunnin treenit pyörtymättä. Tuolloinen elämäntyyli rajoitti myös sosiaalisia suhteitani: kavereita ei voinut tavata eikä missään syödä, kun ei voinut koskaan olla täysin varma siitä, onko muiden tekemässä ruoassa jotain siltä loputtomalta kiellettyjen aineiden listalta. 

Eipä silti, nähtyäni minut ensimmäistä kertaa pitkään aikaan eivät ystäväni edes suostuneet lähtemään minun kanssa minnekään, kun näytin heidän mielestään niin kauhealta (miten minä tuon tulkitsin? Kateudeksi rautaista itsehillintääni kohtaan). Sisareni puolestaan (hienovaraisuus kulkee meillä geeneissä...) kommentoivat jossain vaiheessa minun näyttävän keskitysleirivangilta (mitä tein minä? Onnittelin itseäni. Niinkuin kuka tahansa tervejärkinen ja suhteellisuudentajuinen ihminen...) 

Myöhemmin yritin vielä sinnikkäästi pitää kosheria. Oy vey. Ei ihan helpoin ratkaisu, jos lempiruokasi maailmassa ovat possu ja äyriäiset.

En ole tuolle ehdottomuudelle immuuni siis ollut minäkään. Koska olen luonteeltani nollasta sataan innostuva ja kaiken täysillä tekevä suorittaja, rohkenen epäillä, että tulen tuon ehdottomuuden suhteen tekemään töitä itseni kanssa vielä pitkään. Vaikeasta lapsesta vaikean teini-iän kautta vaikeaan aikuisuuteen...

Ehkä juuri siksi karsastan koko ilmiötä? Koska en uskalla luottaa siihen, etteikö se ruokavalion tarkkailu tälläkin kertaa käsistä lipeäisi ja mukanaan veisi? Koska siinä vaiheessa, kun ruoasta tulee (huonolla tavalla) kaiken keskipiste, katoaa elämästä niin suuri ilo? Toisaalta, onhan tässä pakostakin joutunut pohtimaan myös tätä nykyistä elämääni, jossa ruoka on tämän bloggauksenkin kautta melkoisessa keskiössä. 

Onko suhteeni ruokaan siis terve vieläkään? Onko tämä vain samanlaista pakojuoksua, tällä kertaa täysin vastakkaiseen suuntaan? Koska helposti se ruokafiilistelykin voi lipsahtaa itseriittoiseksi överihifistelyksi, jolla niitä persoonallisuuden puutteita yritetään paikata. 

Joko olette nähneet Yle Areenasta löytyvän Hulluna ruokaan- dokumentin? Se sai toden teolla miettimään, missä vaiheessa innostus muuttuu vain inhottavaksi; missä vaiheessa se aterian ympärille kaiken nähneitä kulinaristikonkareita stimuloimaan koottu performanssi muuttuu itse hyvin valmistettua ruokaa tärkeämmäksi elämyksenlähteeksi.

Isän ruokia muistelen lapsuudesta lämmöllä vieläkin ja jostain sieltä se rakkaus ruokaan on jonnekin alitajuntaan onnistunut juurtumaan. Ensimmäisen reseptivihkoni olen aloittanut noin yhdeksänvuotiaana. Tämänkin reseptin ensivaiheet löytyvät sieltä - pyöreällä käsialalla, sydämenmuotoisilla i:n pisteillä koristeltuna. Ajan saatossa on tosin kauran määrä reseptiversioissa tasaisesti kasvanut suhteessa siihen vihattuun valkoiseen vehnään...





2 reikäleipää


25 g hiivaa

1/2 l maitoa tai vettä
1 rkl siirappia tai hunajaa
1/2 dl öljyä
2.5 dl kaurahiutaleita
1/2 rkl suolaa
2.5 dl kaurajauhoja (hienoksi jauhettuja kaurahiutaleita)
5- 6 dl vehnäjauhoja

Liuota hiiva kädenlämpöiseen nesteeseen ja sekoita joukkoon hunaja tai siirapppi. Anna levätä hetken ja lisää sitten öljy, kaurahiutaleet ja suola. Lisää sitten kaurajauhot ja vehnäjauhot kunnes taikina irtoaa käsistä. Anna kohota noin tunnin kunnes taikina on turvonnut kaksinkertaiseksi. 


Ja taikina kahtia ja työstä ne jauhotetulla työtasolla kimmoisaksi taikinaksi. Taputtele ne pellin päällä pyöreiksi limpuiksi ja litistä käsillä hieman matalemmiksi. Leikkaa keskelle juomalasilla reikä ja pistele haarukalla viivat, niin että leipä jakaantuu kuuteen osaan. Anna kohota puolisen tuntia peitettynä.


Voitele maidolla (tai halutessasi maidon ja hunajan/ siirapin sekoituksella). Ripottele halutessasi päälle vielä kaurahiutaleita ja paista 225 asteessa 20- 25 minuuttia, kunnes pinta on kauniin kullanruskea. 






Sitten vielä höyryävän leivän päälle voita ja kylmä lasi maitoa. Ja jopas on maailma taas vähän parempi paikka!

__________________


SAISIKO OLLA LISÄÄ?




      



Sharing is caring Share to Facebook Share to Twitter Email This Pin This

tiistai 17. helmikuuta 2015

Eniten erityisruokavalioissa ärsyttää kaikki

Minut saa näkemään punaista monikin asia. Epätasa-arvo, feikkilaukut, naurettavan lyhyet raiskaustuomiot, Saudi-Arabia ja suomalainen alkoholipolitiikka nyt ainakin. Tänään on vuorossa erikoisruokavalioita ympäröivä hype.


Tältä näyttää kuva, jossa ei ole eettisesti arveluttavaa lihaa

Upean kauniin (ja viljattoman!) keittokirjan juuri julkaissut Emmi-Liia Sjöholm kirjoittaa Helsingin Sanomissa erikoisruokavalioista ja kysyy, mikä niissä ärsyttää. Kun "ne kuitenkin ovat jokaisen omia valintoja"? Kun "ne eivät muiden elämään vaikuta"? No jaa. Kyllä ja kyllä.

Perhe-, tuttava- ja ystäväpiiriini kuuluu niin kasvisyöjiä kuin lihansyöjiä. Ihmisiä jotka eivät syö lihaa, mutta syövät kalaa. Niin halal-ruokavaliota kuin kosheriakin noudattavia. Vegaaneja ja niitä, joille alkoholi ei sovi.  Ihmisiä, jotka lihoista syövät ainoastaan riistaa. Niitä, jotka välttelevät hiilihydraatteja ja niitä, jotka karttavat gluteenia. Muutamalla on taustalla uskonnollinen vakaumus, joillakin vakavaa suolistosairautta hillitseviä rajoitteita. Uskon kuitenkin, että (ihan yhtä?) suurella osalla kyse ei ole mistään muusta kuin juurikin tuosta (vaihtelevan heppoisin perustein tehdystä) henkilökohtaisesta valinnasta. Ja kyllä se muiden elämään vaikuttaa. 

Olen juuri niitä ruoalla rakastajia (kiitos Nannalle termistä!), jotka osoittavat välittämistään ja huolenpitoaan kokoamalla ystävät, sukulaiset ja kadunmiehet pöytänsä ääreen. Mutta jopa minulla on kärsivällisyys välillä koetuksella, kun niitä ruokavaihtoehtoja on oltava viittä eri sorttia. Ravintoloissa työskenteleviltä tuttavilta olen kuullut painajaismaisia tarinoita siitä, millaisen paineen alaisena nykyään yritetään saada ruoka ajoissa pöytään kun pöytäseurueesta joka ikisellä jäsenellä on joku elämää suurempi ruokavaliorajoite.

Uusimpana kuulin  länsinaapurissa nousussa olevasta "fleksitarianismista". Ai että mitä se on? Se on kasvissyöntiä, jossa syödään myös lihaa (?!)


Tämä ruokalaji ei loukkaa kenenkään vakaumusta


Ja vaikka itsekin naureskeleee kirjoituksen alussa vimmalle kokeilla joka ikistä uutta ruokavaliovillitystä, niin ei kirjoitus kovin syvälti ilmiötä ruodi. Ilmiötä, joka tuntuu olevan leimallista nimenomaan tietyn sosioekonomisen luokan, tietynlaisen korkeakoulutustaustan ja postinumeron omaavalle, päävoittoisesti naisista koostuvalle väestönosalle, jolla tuntuu yksinkertaisesti olevan liikaa aikaa eikä mitään järkevää mitä sillä tehdä.

Meillä on täällä pohjoisessa hyvinvointivaltiossamme niin kauhean hyvä olla, kun se jokapäiväisen leivän hankinta ei ole koko valveillaoloajan täyttävä ponnistus, jonka seurauksenakaan sitä todennäköisesti ei koko perheelle riitä. Kun puhdasta vettä riittää kirjaimellisesti vessasta alas vedettäväksi - pop up-kaupastahan saa kuitenkin elektrolytisoitua kookosvettä niin paljon kuin jaksaa juuttikassissa punavuorelaiskotiinsa kantaa. Tuollaisessa tilanteessa se vain on niin helppoa unohtaa kaikenlainen perspektiivi ja se oman ainutlaatuisen navan ulkopuolelle jäävä maailma.

Ei, emme tietenkään voi vaikuttaa siihen, mihin olemme sattuneet syntymään. Eikä siinä ole mitään mieltä, että antaisi jonkinlaisen kollektiivisen syyllisyydentunteen ja maailmantuskan myrkyttää elämänsä. Mutta olisiko sitä sisältöä elämään tervettä yrittää etsiä vaikka jostain muualta kuin ruokavaliosta? Olisiko tässä yltiöpäisessä, itsekeskeisyyden joukkopsykoosissa vellomisen sijaan jopa suotavaa pyrkiä kehittämään itseään jotain muuta kautta? 

Korostetaan vielä varmuuden vuoksi: joidenkin kohdalla kyse on ihan oikeasti sairaudenhoidosta. Kyllä minäkin tiedän ihmisiä, joiden elämästä esimerkiksi keliakia tekee ihan helvettiä. Vielä enemmän kuin minä. Mutta ihan yhtä varma olen siitä, että suuren osan kohdalla kyse on henkisestä köyhyydestä: siitä, että minkään oikeasti tärkeän elämänsisällön puuttuessa sitä ruokarajoitehysteriaa oikein ruokitaan. Että vähän väliä Gwyneth Paltrow'n kaltaisten ihmisten toimesta agitoitujen teorioiden annetaan kehittyä suorastaan uskonnolliseksi hurmokseksi, jonka voimin yritetään epätoivoisesti erottua siitä kammotusta massasta ja tehdä itsestä edes jollain lailla mielenkiintoinen. 

Toki, tämän loputtoman yksilönvapauden ja erikoisuudentavoittelun puitteissa jokaisella on vapaus tehdä omalla elämällään mitä haluaa. Oli kyse sitten gluteenista luopumisesta, hipattomasta helmikuusta, perussuomalaisten äänestämisestä, hijabin käyttämisestä tai Matti Nykäsen CD:n ostamisesta. Mutta kuinka monelle tuo oman valinnan tekeminen riittää? Kuinka moni tekee sen hurahtamatta siihen niin suurella sielun palolla, että ottaa asiakseen siitä myös kanssaeläjiään moralisoida kasvattaa? Kuinka moni odottaisi ymmärrystä sille, että joku pakkosyöttäisi uskontoa samalla lailla?


Näitä ruokailuvälineitä käytettiin mm . hanhenmaksan syömiseen. Suurella nautinnolla vielä. 


Kuinka moni on ollut gluteenin jättäneiden ihmisten seurassa ja välttynyt luennolta siitä, minkälaista myrkkyä se on ja syy kokolailla kaikkiin ihmiskuntaa riivaaviin epäkohtiin? Kuinka moni tuntee lihansyönnin jättäneitä, jotka eivät aina tilaisuuden tullen saarnaisi eläinten oikeuksista ja siitä, kuinka "eettinen ihminen ei voi itselleen oikeuttaa minkäänlaista eläimiin kohdistuvaa hyväksikäyttöä?" Kuinka moni on kuullut erinäisiä salaliittoteorioita, joiden mukaan maito-/ liha-/ viljateollisuus loputtomine rahakasoineen lobbaa ja korruptoi ylläpitääkseen vääristyneitä ravintosuosituksia? Ja aina on jollain esittää "aukottomasti todistettuja teorioita", "kiistattomia tosisasioita" ja "yleisesti tiedossa olevia lääketieteellisiä tuloksia" noiden väitteidensä tueksi. Pelottavinta oli kuulla ihan tosissaan esitetty näkemys siitä, että valkoisesta sokerista luopuminen parantaisi jopa syövänkin. 

Ihan oikeasti lääketieteellisesti pitäviä näkemyksiä edustaa ihan erityinen ammattiryhmä. Niiden nimi on lääkärit. Ja he läpikäyvät tehtäväänsä melkoisen pitkän ja vaativan koulutuksen, jonka sisältöä valvotaan tiettyjen standardien ja yhteismitallisuuden takaamiseksi (ellei diplomi sitten satu olemaan itärajan takaa). Ravintoterapeutiksi (ei suojeltu tai säädelty nimike) ja elämänhallintakonsulteiksi voi sen sijaan julistautua kuka tahansa. Ja usein tekeekin. Monesti kredensseinä toimivat juurikin viidennessä kappaleessa luetellut tekijät. Ja muutama tuhat euroa, jonka saa vaivattomasti uppoamaan niiden "kiistattomien tulosten" sisäistämiseen jonkun gurun johdolla. Suositusten kirjo on kattava: vartalotyypistä veriryhmään ja horoskooppimerkkiin saakka. Toiset huutavat kerman ja voin perään, toisten mielestä maitotuotteet ansaitsisivat oman maininnan Geneven sopimuksissa. 

Olisiko aika löytää jonkinlainen terve maalaisjärki? Vähemmän prosessoituja eineksiä ja sen sijaan ruokaa, josta tiedämme mitä se on? Ja ehkä sitäkin kohtuudella ja vaikka liikuntaan yhdistettynä?  Ihan hyvin noilla opeilla on ihmiskunta tähänkin saakka pärjännyt.

Joo-o, olemme mitä syömme. Mutta olemme me niin paljon enemmänkin kuin pelkästään ruokavaliomme. 

_______________________


SAISIKO OLLA LISÄÄ?



      






Sharing is caring Share to Facebook Share to Twitter Email This Pin This

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Latvia pani (pöytään) parastaan

* * * 

For English please see here

* * * 

Eteläisen naapurimme pääkaupunki Tallinna on jo pitkään ollut yksi suosikkiminilomakohteitani, eikä vähiten sen uskomattoman ravintolatarjonnan ansiosta. Osaamista, innostusta, ylpeyttä omista juurista ja uusien raaka-aineiden sekä trendien innovatiivista hyödyntämistä löytyy - ja todella houkuttelevalla hintatasolla vielä.

Kaikessa hiljaisuudessa on Eestin oma etelänaapuri Latvia kuitenkin kohonnut kulinaarisella osaamisellaan sellaiselle tasolle, että nyt Eestistä saakka käydään sitä ihastelemassa. Me pääsimme alkuviikosta tutustumaan viimeisenä kahtena vuonna Latvian kolmanneksi parhaaksi ravintolaksi rankatun 3 Pavarun ilotulitukseen osana tänään päättyvää Koe Latvia- teemakuukautta.

Paikkana toimi Kellohalli Teurastamolla, yhdessä Helsingin suosikkipaikoistani. 




Moderni latvialainen keittiö ammentaa ylpeästi maansa ruokaperinteistä ja juhlistaa paikallisia tuotteita. Mm. erilaisten maitotuotteiden tuotannossa on maalla pitkät perinteet. Keittiö elää vahvasti sesonkien mukaan, joskin Suomen lailla ilmasto asettaa Latviassakin tuolle haasteensa. "Kun meillä on tuota talvea kuitenkin se yhdeksän kuukautta vuodesta", nauroi yksi kokeista. 

Niinpä tuoreiden raaka-aineiden ja luonnonantimien monipuolisen hyödyntämisen nimissä myös eri säilöntämuodot ovat kehittyneet omaksi taiteenlajikseen. 




Itä-Euroopan keittiöllähän on maine sellaisen raskaan, rasvaisen ja lihavoittoisen ruoan tuottajana, jota karhuntaljaan kääriytynyt ihmispolo tarvitsee selviytyäkseen niistä neljänkymmenen asteen pakkasista, jolloin metriset hanget muuraavat ikkunat umpeen ja vangitsevat ihmiset koteihinsa odottamaan parempia päiviä.

3 Pavarun tykitys kuitenkin osoitti, miten upean freesisti noita perinteitä ja raaka-aineita nykyään tulkitaan. 

Nimensä ("3 kokkia") tämä kolmen kokin ravintola on saanut... no, arvatkaa. Pääkokki Juris Dukalskis omaa (paitsi nimen, josta löytyy sellaisia kirjaimia joita minun näppäimistöni ei pysty tuottamaan) pitkän kokemuksen niin kansainvälisiltä kisa-areenoilta kuin huippuravintoloistakin: mm. lontoolaisesta Michelin-tähdellä palkitusta Texturesta. 





Niin tekstuurit, suola, maut ja hapot olivat kautta linjan annoksissa kohdillaan. Paras ateria todella pitkään aikaan. 




Päivän ensimmäinen yllätys oli tässä. Vaikka Latvian leveyspiiri on vähintäänkin haastellinen viinituotannolle, eivät ne ole sen antaneet lannistaa, vaan maasta löytyy myös viiniteollisuutta. Rypäleiden lisäksi viiniä tehdään myös paikallisista marjoista ja hedelmistä - tämä varsin hienostunut ja upean rakenteen omaava Abavasin kuohuviini esimerkiksi on tehty kokonaan raparperistä.  Uskoin sen vasta tarkistettuani asian kolmannen kerran. 





Ravintolan avokeittiökonsepti oli Kellohallissa kuin kotonaan ja saimme upeiden tuoksujen saattelemana seurata vierestä niin annosten valmistusta kuin kokoamistakin. Jotenkin perverssiä kai se on, miten paljon iloa tuollainen voi kaltaiselleni ihmiselle tuottaa. Se on niinkuin jalkapallo. Mutta vieläkin parempaa (sitä palloa kun ei koskaan saa syödä).




Ensialkuun iloiteltiin kalalla ihan käsittämättömän upean kuhan muodossa. 




Seuraava annos puolestaan teki kunniaa possulle. 




(Siinä vaiheessa kun ryöstin Naapurinpojankin lautasen, oli aika turvallista arvioida Englannin minuun istuttaman veripalttukammon viimein kaikonneen...) 




Väliruokana tarjottu annos yllätti monellakin tapaa. Jotain tuttua, jotain, mistä ei oikein saa kiinni... Elämyksen (ja mystisen värin) selitys? Seepianmuste.





Pääruoasta löytyi meillekin Israelista bloggarikollega Jaelin kautta kulkeutunutta freekehiä. Ehkä vihdoin rohkaistumme sitä kotonakin kokeilemaan? Tästä annoksesta sitä löytyi niin keitettynä kuin paahdettunakin - lopputuloksena makujen ja tekstuurien loistava liitto.




Molemmat liha-annokset hyödynsivät niitä posken kaltaisia halvempia ruhonosia tavalla, jota ei voi köyhäilyksi kyllä kutsua sitten millään. 




Jälkiruoka oli loisteliaan lounaan loistelias loppusoitto, yhdistellen ennakkoluulottomasti tekstuureja ja makeuden eri asteita mestarillisella tavalla.  














































Niinikään viiniparitukset olivat onnistuneita. Chardonnay nyt ei koskaan suosikkini ole, mutta toimi ruokalajiensa kanssa mainiosti. Pinot Noir puolestaan yllätti kuivuudellaan, mutta oli elementissään vasikan kanssa. Jälkkäriviini jatkoi samaa linjaa - ei yhtään liian makeaa, ei yhtään liikaa mitään muutakaan vaan juuri oikein




Puhdasta ruokapornoa. Digestiiviksi meille tarjoiltiin vielä latvialaista tuotantoa: Abavasin aronia-portviiniä. Tässä vaiheessa seuralainen jo suli.

Ehdimme kuitenkin viinilasien lomassa käydä myös mielenkiintoisia keskusteluja Latvian ruokaskenestä ja (tuon itänaapurin keskenkasvuisen kiukuttelun kärjistymisestä johtuen) historiasta. 

Niin Eestiä kuin Latviaa yhdistää se, että huomattavan lyhyessä ajassa ovat he onnistuneet ihailtavalla tavalla luomaan nahkansa. Miehityksen päättymisestä on vain muutamia vuosikymmeniä, mutta sinä aikana on molemmista maista ehtinyt kehittyä dynaamisia, rikkaan historian ja eteenpäinkatsovan asenteen kiehtovasti  yhdistäviä maita. 

Siihen verrattuna tuntuu, että Suomi on yhä valitettavan monellakin tapaa sodanjälkeistä yhteiskuntaa leimaneen ankean mentaliteettinsa vanki ja kaikesta kumartelusta jumissa Kaukasuksen kiukkupyllyssä. 




Ihan koko maailmaa emme yhden lounaan aikana ehtineet järjestykseen laittaa, mutta yhteen mieltämme vaivanneeseen kysymykseen saimme vastauksen: mihin me seuraavaksi matkustamme. 

Hei Latvia, me tullaan teille kylään! Koska te olette kotona?

____________________________


SAISIKO OLLA LISÄÄ?



      



Sharing is caring Share to Facebook Share to Twitter Email This Pin This